Olen aina ajatellut, että maailma ei muutu vastausten voimalla, vaan kysymysten. Ne kysymykset, joita uskallamme tehdä — ja erityisesti ne, joita emme vielä uskalla sanoa ääneen — avaavat meille reittejä, joita emme tienneet olevan olemassa.
Työssäni olen nähnyt, miten eri organisaatiotasoilla eletään usein eri todellisuuksissa. Ylin johto näkee strategiset luvut, mutta ei kuule kentän huokauksia. Kehittäjät piirtävät prosessikaavioita, mutta eivät tunne asiakkaan kylmää odotusaulaa. Opettajat ja opiskelijat kokevat koulun eri tavoin, vaikka katsovat samaa käytävää.
Minulle tärkeintä on rakentaa yhteistä tilannekuvaa — ennen kuin väärinymmärryksistä tulee rakenteellisia ongelmia. En usko siihen, että ratkaisut syntyvät vain johdon huoneissa tai raporttien sivuilla. Uskon siihen, että ne löytyvät ihmisistä: heidän tarinoistaan, peloistaan, ideoistaan ja hiljaisista katseistaan.
Ei siis ”pienellä porukalla, pienissä neukkareissa”, kuten eräs opiskelijani Rastorissa osuvasti tiivisti8.
Inhimillisyys ja vaikuttavuus — ei vastakkain, vaan yhdessä
Moni ajattelee, että inhimillisyys on pehmeää ja liiketoiminta kovaa ja että vaikuttavuus vaatii numeroita, ei tunnetta. Mutta juuri tämä vastakkainasettelu pitää meidät kiinni vanhoissa malleissa.
Minä haluan rakentaa maailmaa, jossa inhimillisyys on strategian ytimessä. Missä yksi rehellinen ajatus voi riittää muuttamaan suunnan. Missä kiusaamisen ehkäisy, nuorten mielenrauha ja yhteisöjen turvallisuus eivät ole ”pehmeitä teemoja”, vaan vahvinta ydintä.
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Se tarkoittaa palvelupolkujen piirtämistä niin, että asiakkaan tai oppilaan kokemus ei katoa taulukkoon.
Se tarkoittaa työpajoja, joissa kysytään enemmän kuin vastataan.
Se tarkoittaa rohkeutta tunnustaa, että emme aina tiedä — ja juuri siksi pitää kysyä.
Ja ennen kaikkea se tarkoittaa lupaa olla keskeneräinen.
Lopuksi
Winnio syntyi halusta koota yhteen nämä näkymättömät tarinat, kysymykset ja mahdollisuudet. Halusta kulkea kohti maailmaa, jossa vaikuttavuus ja ihmisyys hengittävät samassa rytmissä.
Jos saisin valita, millaisen jalanjäljen jätän, se olisi tämä:
Toivon, että uskaltaisimme kysyä enemmän. Sillä joskus yksi kysymys voi olla arvokkaampi kuin tuhat vastausta.
Mitä kysymyksiä sinä et ole vielä uskaltanut kysyä, mitkä vaikeudet leijuvat ilmassa, mutta niistä on vaikea saada kiinni?
Kerro minulle — ehkä voimme etsiä niihin vastauksia yhdessä.
Ihanaa kesää!
t. Kati
kati@toinentotuus.fi